Kuinka on mahdollista, että hän nousi maailmanmaineeseen 66-vuotiaana vuonna 2017 julkaistulla esikoisteoksellaan. Teoksen hän sanoi kirjoittaneensa voidakseen tallentaa ja selittää oman perheensä historiaa suvun tuleville sukupolville. Hän ei osannut kuvitellakaan sen nousevan bestselleriksi.
Hän kertoi olleensa todella erikoinen tapaus esikoiskirjailijaksi, julkisuuden näkökulmastakin lähestulkoon geriatrinen tapaus. Miksi esikoisteoksen kirjoittaminen vei niin kauan, hän kysyi itseltään, ja vastasi: "Koska tein työtä elättääkseni perheeni. Kun ansaitset leipää, et noin vain mene kotiin ja ala kirjoittaa kuolematonta proosaa.
Mutta lopulta esikoisteos syntyi, ja sen jälkeen toinen ja kolmas teos, kaikki omaelämäkerrallisia, kirjoittajan oman elämän tarinaa kertovia. Inspiroivalla ja rohkaisevalla tavalla hän pitää kirjojen julkaisemista oman elämänsä "toisena näytöksenä".
Arki ei ainoastaan estänyt häntä kirjoittamasta vaan viime kädessä myös mahdollisti sen. Ilta istuessa tuli kerrottua oman elämänsä tarinoita, ja hänen yllätyksekseen kuulijat tahtoivat kuulla aina vain lisää. Niinpä hän kertoi tarinoita isästään, joka oli kuollut kun hän oli neljätoista ja äidistään, joka oli kuoli vasta seitsemän vuotta ennen hänen esikoisteostaan. Samalla hn ikään kuin huomaamattaan hioi paitsi näitä tarinoita myös kykyäään kertoa tarina. Sekä tarinat että kyky kertoa olivat kypsyneet, kun hän aloitti elämänsä toisen näytöksen ja uransa kirjailijana.
Niin kauan kuin ihmisellä intohimoa, hänellä on kykyä kirjoittaa oman elämänsä tarinaan yhä uusia käänteitä. Hänellä on myös luovuttamaton oikeus tällaisiin käänteisiin niin kauan kuin hän itse oikeuteensa uskoo.
Ai että mikäkö hänen tapauksessaan niin kauan kesti?
Hän oli opettaja, se siinä kesti. Kotiin koulusta palatessa ei ensimmäisenä tule mieleen istahtaa laatimaan kuolematonta proosaa. Pää on vielä täynnä luokkahuoneen meteliä.
Hän ei odottanut, että esikoisteos herättäisi minkäänlaista huomiota, mutta kun se singahti bestsellerlistoille, hänestä tuli lehdistön lemmikki. Hänestä otettiin satamäärin valokuvia. Hän oli piristävä papparainen. Häntä haastateltiin kymmeniin julkaisuihin. Hän tapasi kaupunjohtajia, yliopistoiden rehtoreita, näyttelijöitä. Hän tapasi presidentin ja hänen aviopuolisonsa. Kohtaus meni kympin uutisiin ja presidentti kysyi kuvaajaltaan; saitko tuon purkkiin? Ja sitten he katsoivat sen pieneltä näytöltä. Ihmiset katsoivat häntä eri tavalla kuin ennen. Kun hän oli lenkillä, he ihmettelivät, että hän oli ihan yksin. "Missä henkivartijasi ovat", he kysyivät huolestuneena. He ojentelivat kaikennäköisiä paperilappuja, joihin piti heittää nimmari. Yksi nainen tiiraili häntä kahvilassa ja sanoi, että hän oli nähnyt hänet telkkarissa. Kukas te olettekaan? Voisinko saada teidän nimmarinne? Häntä kuunneltiin. Hän lupasi kirjoittaa seuraavan kirjan, kun tilanne vähän rauhoittuisi. Tilaisuuden järjestelyissä oli kyllä puutteita. Mitä kirjoja suosittelisitte? Voisitteko mennä seisoon tohon noin, että saisimme kuvan yleisö taustalla. Hän puhui kaikille ja lausui mielipiteitä. Hän oli suoranainen toivon majakka kaikille ikäihmisille, jotka olisivat halunneet kertoa oman tarinansa. Hän sanoi, että laittakaa paperille. He sanoivat, että he olivat niin huonoja kirjoittaan. Hän sanoi, että puhukaa nauhalle. He sanoivat, että täytyisi saada kipinää jostakin.
Esikoisesta tehtiin elokuva. Hän esitteli pääosaa elokuvasssa hänen omasta elämästään. Vaatimattomat kotiolot, karkeata sepeliä hiekkalaatikossa. Hän istui yksin nurkassa ja luki kynnittilän valossa Joel Lehtosta ja Timo K. Mukkaa. Hän räpytteli heikkoja, sairaita silmiään, luki ja luki kunnes hänen äitinsä sanoi, että aina sä vaan jaksat lukea. Silmät putoavat hänen päästään. Äidillä on terävä kieli ja kärsivä ilme. Kirjoitat jotain. Äiti kysyy, että pitäisikö meidän lukea, mitä olet kirjoittanut. Hän neuvoo, että pitää kirjoittaa lyhyesti. Mikään ei vedä vertoja sille, kun sen näkee valkokankaalla. Ihmiset ympäri maata näkevät tarinan surkeasta lapsuudestasi ja myöhemmästä noususta. Olet pitkään kunnalla mittamiehenä, mutta luet sitten itsesi opettajaksi ja kun pääset eläkkeelle kirjoitat kirjan kaikesta siitä, ja siitä kaikesta tehdään sitten elokuva, joka pyörii täysille saleille viikosta toiseen, kunnes puolet suomalaisista ovat nähneet sen. Puolet suomalaisista on miehiä.
Kun sitten pääset piireihin huomaat, miten onttoa heidän elämänsä loppujen lopuksi on. He havaitsevat elämänsä ontoksi ja voisivat, jos luopuisivat siitä kaikesta, kokea elämänsä ehyeksi ja antoisaksi. Miten ihanaa olisikaan herätä aamulla, pompata riemumielin ylös vuoteesta ja todeta, että edessä on jälleen yksi päivä.
Erikoisesti mieleeni jäi äidinkielenopettaja, joka meni kirjamessuille dekkaripäivänä. Jos häneltä kysyi, että menetkö kirjamessuille. Hän sanoi, että perjantaina, silloin on dekkaripäivä. Ja jos häneltä seuraavana vuonna kysyi, että menetkö huomenna kirjamessuille, hän vastasi, että kyllä, koska on se dekkaripäivä. Hän rakasti dekkareiden kapinallisuutta ja uhmaa, koska hän sisimmässään oli parantumaton romantikko. Hän näki itsensä barrikadeilla.
Jos nyt pystyisin palaamaan aikaan, jolloin olin kaksikymmentäkuusivuotias ja ensimmäistä vuotta opettajana, veisin itseni ulos syömään grillipihvin ranskalaisilla ja juomaan oluen. Pitäisin itselleni kunnon puhuttelun. Herranjestas poika, pidä puoles. Olet opettajanurasi alussa, eikä se ole helppoa elämää. Minä nimittäin tiedän sen. Olen elänyt sen. Helpommalla pääsisit, jos rupeaisit johonkin joka sopisi sinulle paremmin. Jos et opettele pitämään epäkiitollisesta työstäsi, työrupeamastasi tulee pitkä.
Jonkun olisi pitänyt tulla sanomaan minulle hei haloo, tästä kaksikymmentäyhdeksän vuotta eteenpäin elämäsi on koulua, koulua, koulua, oppilaita, oppilaita, oppilaita, jäynää, jäynää, jäynää, tilityksiä, selityksiä, kokouksia ja palaverejä, eikä ole aikaa lukea kunnon kirjoja.
Luojan tähden. Hän huomasi minut, kunnan mittamiehen joka yritteli opettajanuralle. Hän tiesi nimeni. Olin niin onnellinen, että minua huimasi. Hän kysyi suunnitelmistani. Sanoin, että olin pyrkinyt Hämeenlinnaan opettajanvalmistukseen, mutta olin päässyt vain kolmanneksi varalle ja että isä oli huomannut Aamulehdestä ilmoituksen, että Ikaalisten kauppaoppilaitoksessa oli muutamia paikkoja vielä vapaana, jonne hakeuduin.
Hän antoi minulle puhelinnumeronsa. Päätin viedä sen mukanani hautaan.
Sydämeni oli niin täpö täysi, että olisin välttämättä halunnut kuulla vieraan äänen lohduttavan soinnun. Niinpä vaalinkin hartaimpana toiveenani unelmaa tyttösestä, jolle saisin rupatella kaikki syvät elämykseni, joita uskoin kokeneeni, mutta joita ei kukaan edes aavistellut. Iltaisin liitin rukoukseni loppuun sydämeni kainon toivomuksen: "Isä, anna minulle mieleiseni ystävä!"
Eevan puheessa särähti ´ryssä`, sillä hän oli joutunut nuorena tyttönä lähtemään evakkotaipaleelle Karjalasta. Mutta ennen sitä on vielä paljon kerrottavaa.
Isä suvaitsi Eevan toveruussuhdetta, jonka jatkumisesta hän oli tietoinen, vain nyrein mielin, mutta koskapa tyttöparalla ei ollut muutakaan seuraa, antoi hän vihdoin avoimen myöntymyksensä. Luultavaa kuitenkin on, että tämä peräänantaminen johtui pelkästään äidin myötävaikutuksesta; tämäkin koetti muutenkin kaikin tavoin huolehtia yksinäisen tyttönsä viihdytyksestä.
Jolloinkin, vaikkakin perin harvoin, Eeva sai luvan kutsua Siskon kotiinsakin. Helppo oli kuitenkin huomata, että vieras katsoi talon kaavamaista elämää pyörein silmin, ja että häntä painosti huonekunnan ahdas, vanhoillinen henki. Eikä Eevakaan, vaikka iloitsikin ystävänsä läsnäolosta, ollut näinä päivinä oma itsensä; tuntui, kuin Sisko olisi tuonut mukanaan uuden hengen, joka ei sopinut vähääkään kodin mustuneihin seiniin eikä sen vakaiseen ilmapiiriin.
Siskohan punnitsi asiat niin tuoreesti ja välittömästi tehden kaiken oman päänsä mukaan. Kasvettuaan pienestä tyttösestä ohjaksettomana ja vapaana eivät mitkään veriin syövytetyt ennakkoluulot taikka piintyneet tavat kahlehtineet häntä. Menetettyään jo kohta syntymänsä jälkeen äitinsä oli kaksoisveli ollut hänen ainoa opastajansa, sillä isä, tuo synkkä murjaani, jonka vaimon kuolema oli kokonaan musertanut, ei välittänyt paljoakaan lapsistaan, vaan jätti heidät omiin hoteisiinsa. Niin oli Siskosta päässyt kasvamaan kesytön ja peloton; hän meni ja tuli mielensä mukaan ja hänen päänsä oli täynnä kerettiläisiä ajatuksia, joita hän ei ymmärtänyt edes salailla, mutta jotka panivat Eevan sydämen hätäisesti tykyttämään.
Toisinaan Eevasta tuntui, että Sisko olikin vain levoton, värehtivä henki, joka oli tunkeutunut hänen kotiinsa yksinomaan vietelläkseen häntä syntiin. Tällaisina hetkinä Eeva kammosi ystäväänsä, sillä hän aavisteli, ettei hän kyennyt vastustamaan kiusausta. Joskus hän meni pelossaan niinkin pitkälle, että sulkeutui kokonaan huoneeseeni saattaen pahaa-aavistamattoman Siskon aivan ymmälle. Tekeytymällä tylyksi ja harvasanaiseksi hän koetti vapautua tämän lumosta. Kaikesta huolimatta epämääräisesti kauhistuen hän tiesi, että Siskon ohimennenkin lausumat sanat painuivat syvälle hänen mieleensä, ja että ne lakkaamatta jäytivät hänensisintään. Sisko ärsytti Eevaa jo pelkällä olemassaolollaan kiihkoisaan kuohuntaan, ja tuon tuostakin hän huomasi säikähtyneenä ajattelevansa asioita, joita ei olisi pitänyt ajatella, ja epäilevänsä totuuksia, joita ei olisi saanut epäillä. Eevan elämä ei ollut enää yhtä yksinkertaista kuin tähän saakka eikä siis myöskään enää yhtä tyynen selkeää. Kaikkialla avautui hänen eteensä salaperäisiä portteja, ja vaikka hän sulkikin silmänsä pelosta väristen, hän aavisti kuitenkin, että loppujen lopuksi oli katsottava niiden tutkimattomaan hämäryyteen.
Käärme oli tullut ja sanonut: "Katso, ystäväiseni, tuossa on hyvän- ja pahantiedon puu; jos syöt sen hedelmiä, sinusta tulee viisas niinkuin Herra itse, ja sinä eroitat, mikä on hyvää, ja mikä pahaa." Eikä hän osoittautunut paremmaksi kuin alkuaikojenkaan Eeva, vaan söi yhden hedelmän, söipä vielä toisenkin, ja ehtymätön himo täytti hänen sydämensä. Rikkaruohojen siemen oli huomaamatta päässyt juurtumaan herkkään tytönsieluun, ja ennen pitkää murentui sen jalo eheys.
Toisinaan hän koetti, oman sisäisen hätänsä pakottamana, saada Siskon uskonnollisia ajatuksia selville, mutta silloin tämä aina omituisesti mykistyi, ikäänkuin olisi ollut sopimatonta udella sellaisia asioita. Antaen vain vältteleviä ja ylimalkaisia vastauksia tämä näytti perin hajamieliseltä, jopa kiusaantuneelta, niinkuin olisi istunut ikävystyttävän opettajan kuulusteltavana. Sen verran hän kuitenkin kaikitenkin vihjaili, ettei hän ainakaan uskonut piruun eikä helvettiin. Kerran hän muun muassa huudahti intohimoisella äänellä: "Pidätkö sinä rakkauden Jumalaa niin ankarana, että uskottelet Hänen haluavan kiduttaa poloista ihmisraiskaa ajasta aikaan, tuota heiveröistä raukkaa, jonka Hän itse on luonut sellaiseksi kuin tämä on, ja joka ei niinollen ole omasta olemassaolostaan vastuussa?" Eevan selostettua hänelle, että Korkein oli toki antanut Ihmiselle vapaan tahdon valita hyvän ja pahan välillä, hän sai kokonaisen ryöpyn kysymyksiä vastattavakseen. Silmät säteillen ja posket oudosti hehkuen Sisko lausahteli: "Luulotteletko sinä todellakin, että ihmisellä on vapaa tahto? Sanoohan Herra itsekin, että hän kostaa isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen; voiko silloin enää puhua vapaasta tahdosta? Ja vaikkapa voisikin, miten sinä selvität tämän? Jumala on kaikkitietävä, hän tuntee niinollen tulevatkin tapahtumat piirrosta piirtoon; ovatpa meidänkin vähäpätöiset tekemisemme taikka tekemättä jättämisemme elomme viimeisenäkin iltana tarkalleen Hänen tiedossaan; no, voimmeko me nyt menetellä muulla kuin juuri tällä Jumalan etukäteen tietämällä tavalla? Jos kerran sanomme, että Herramme on kaikkitietävä, on meidän myöskin sanottava, että meidän oma elämänkulkumme on jo ennen syntymäämme yksityiskohtaisesti määrätty; kuinka voimme silloin enää väittää, että meillä on vapaa tahto?"
Tämä oli ylen mutkikasta puhetta nuoren tytön suusta, ja Eevaaavistikin, että nuo lauseet olivat itse asiassa peräisin Siskon kirjanoppineen Artturi-veljen älykkäästä päästä. Siitä huolimatta ne kauhistuttivat Eevan nöyrää ja kuuliaista sydäntä. Olihan hän nuori lukiolaityttö, joka omisti kaikessa lahkokuntansa vakiintuneet, tarkoin määritellyt mielipiteet. Itsenäistä ajatusharhailua hän pelkäsi, sillä sitähän saattoi johtaa vaikkapa itse paha.
Usein ei Sisko kuitenkaan paljastanut ajatuksiaan, sillä eihän hänkään tahtonut loukata eikä pahoittaa ystävänsä herkkää ja tunnontarkkaa mieltä. Kaikesta huolimatta Eeva uumoili niiden kerettiläisyyden, ja hän suri toverinsa puolesta. Toisinaan iltaisin maatessaan hän rukoili palavasti, että Herra valkaisisi tämänkin sielun pimeyttä. Mutta tyttönen huokaili vain huolettomana, jopa onnellisena, eikä vähäisinkään synnintunto näyttänyt raskauttavan hänen sydäntään. Eevaa tämä huomio peloitti, mutta samalla hän tunsi itsensä ystävänsä rinnalla vanhaksi ja kokeneeksi; tämä oli pelkkä keskenkasvuinen lapsi, jota hänen tuli auttaa ja opastaa. Tuskaisena hän pohti, miten pujottelisi keskustelun vakaviin asioihin, ja hänen huolehtivan sydämensä täytti harras toivomus: "Isä, anna minulle voimaa käännyttää hänet!" Tämä haave oli niin syvä, että se teki kipeää ruumiiseen, vieläpä niin, että hänen oli pakko valittaa ääneensä. Kuinka paljon, paljon lähemmäksi he pääsisivätkään toisiaan, jos Siskokin ymmärtäisi nöyrtyä! Tämä toteamus täytti hänet odotuksen riemulla. Mutta eräs toinen ajatushäilähdys sai hänet kenties vieläkin palavammin toivomaan: entäpä jos Sisko, tehtyään ensin itse parannuksen, käännyttäisi myöskin Artturi-veljensä!
Tällainen haavekuvitelma tuntui kuitenkin ylen mahdottomalta toteuttaa. Kaiken lisäksi se jollakin tavalla hämmensi häntä, niinkuin hänen ei olisi ollut lupa yhdistää Artturia ajatuksiinsa. Lohdutonkin se oli, sillä Artturihan oli tuollainen itsetietoinen, johon oli vaikea päästä käsiksi; hän luki ja tiesi niin paljon. Nauraisi Artturi vain heidän synnintunnoilleen… "Ehkäpä hän ei sittenkään ole perinjuurin paatunut", Eeva koetti rohkaista itseään rauhoittuakseen.
Mutta Eevan mieltä kaiveli jatkuvasti epämääräinen haikeus, jota hän ei oikein itsekään hyväksynyt, ja jonka pohjimmaisia alkujuuria hän ei tiennyt, eipä edes pyrkinyt etsimäänkään. Artturi oli hänestä niin kaukainen, niinkuin tämä olisi asunut toisessa maailmassa. Pojan ajatuksetkin liikkuivat vieraita, peloittavia uria, eikä hän edes aavistanut, kuinka kauas ne oikeastaan lensivät.
Näitä asioita pohtiessaan pääsi Eevan huulilta jostakin käsittämättömästä syystä pieni, hiljainen valitus. Kuultuaan sen Sisko kysyi säikähtäneenä: "Miksi sinä valitat?" Ja katsoi Eevaan ihmetellen. Eeva ei tiennyt mitä vastata. Mutta toisin ajoin sai hän puolestaan ihmetellä Siskoa. Yht’äkkiä tämä saattoi hypähtää paitasillaan vuoteestaan huudahtaen: "Ei, en viitsi nyt nukkua!" Sitten hän juoksi ikkunan luokse jääden siihen ihastuneena seisomaan; työntäen ruumiinsa puolittain ulos raikkaaseen yöilmaan hän ojenteli käsivarsiaan, kurkoitteli vehmaita lehviä kämmenellään, potkiskeli paljaita jalkojaan ja naurahti yht’äkkiä onnekkaana. "Mitä sinä naurat?" Eeva kysyi loukkaantuneena. "Minun on muuten vain niin hyvä olla, ja tuolla ulkona on niin kuvaamattoman kaunista! Järvikin kuultaa niinkuin sula hopea!" Sisko vastasi. Siinä tuo kaunis tyttö sitten ihasteli hurmioituneena myhäillen itsekseen tai laulahdellen jonkin kevyen, maallismielisen säkeistön. Vasten tahtoaankin oli Eeva pakotettu ihailemaan häntä; Siskon välitön, lapsekas riemuitseminen, jonka lähteenä lienee ollut pelkkä oleminen, tuntui Eevasta suorastaan käsittämättömältä. "Hän on kaunis niinkuin enkeli", Eeva ajatteli, mutta tämä toteamus teki hänet surulliseksi.
Tällaisina hetkinä oli Siskokin niin kaukainen: hänkin kuului siihen samaan, vieraaseen maailmaan, mihin Artturikin. Eevan silmiin kihosivat kyyneleet, ja hänen oli tukahutettava nyyhkytyksensä. Silloin Sisko taas odottamatta huudahti: "Voi, Eeva, tule sinäkin katsomaan noita pieniä lintuja: Tipu, tipu! Et ole varmaankaan milloinkaan nähnyt noin suloisia; tahtoisin syödä ne!" Ja hetkisen kuluttua, kun mitään ei kuulunut, hän kysyi valittavasti: "Miksi sinä et koskaan ihaile mitään?"
"On synti aina ihailla jotakin! Sinä et muuta huomaakaan kuin pelkkää kuorta: vain muotoja ja värejä! Minä vihaan sellaista!" Viimeiset sanat purkautuivat esiin tukahdutettuna parkaisuna vaimetakseen nopeasti alistuneeksi nyyhkytykseksi. Eeva tiesi itse, että hänen sanansa tekivät vääryyttä Siskolle, ja että niissä oli paljon valheellistakin, koskapa hän kyllä itsekin nautti monista ulkonaisista asioista, vaikka ei mielellään osoittanutkaan sitä ystävättärensä aikana.
Tällaisen tuomion kuultuaan Sisko sävähti, hänen poskensa kalpenivat, ja hän tärisi kauttaaltaan, niin että hänen hampaansa löivät milteipä loukkua, kun hän sopersi: "Eeva, Eeva hyvä, älä ota minua niin vakavasti!"
Eevan isä ei aavistanut, kuinka syvä hänen tyttärensä ja tuon muukalaisen välinen kiintymys oli, eikä hän myöskään tiennyt, mikä vaara siinä piili hänen lapsensa vastaiselle sielunkehitykselle, taikka jos hän sitä epäilikin, ei hän kuitenkaan tajunnut sen täyttä suuruutta. Usein hän kyllä moitiskeli Eevaa tästä ystävyysliitosta antaen monin eri tavoin ymmärtää, ettei Sisko ollut hänen taloonsa suinkaan tervetullut vieras. Suhdetta hämmentävistä pikku kahnauksista hänellä ei ollut aavistustakaan, eikä niitä tuntenut kukaan muukaan – ellei ehkä Artturi, Siskon veli.
Siskon ulkonaista käyttäytymistä kohtaan Eevan isä ei tosin löytänyt mitään painavaa muistuttamista. Tyttöhän kuunteli hänen pitkiä saarnojaan silmät loistaen ja kun virsi alkoi vyöryä, yhtyi tämä siihen heleällä äänellään. Kaikesta huolimatta ilmeni hänessä sittenkin jotakin, mikä oli omiaan varoittamaan tarkkasilmäistä isää; oliko nyt laitaa kuunnella vakaista saarnaa innokkaana kuin pöytäjuttua taikka laulaa pulputella virttä kepeästi ja riemukkaasti ikään kuin rehvakasta markkinaloilotusta? .. Entä sitten tyttösen vaatteet; nekin olivat usein koreita ja kirkasvärisiä! Ei, oli mahdoton erehtyä: näennäisestä viattomuudestaan huolimatta tytössä oli jotakin milteipä pakanallista kesyttömyyttä ja kuumuutta! Hän oli vaarallinen.
Tämä kaikki kyllä miellyttikin isää, vaikkei hän sitä edes itselleen myöntänyt, mutta vielä enemmän se häntä ärsytti, jopa niinkin, että hän toisinaan joutui suorastaan vimmoihinsa. Hänen teki mielensä huutaa tuolle puhtautta teeskentelevälle pikku paholaiselle, mikä tämä oikeastaan oli. Töin tuskin hän kykeni hillitsemään itsensä. Sisimmässään hän oli vakuutettu, että tuon muukalaisen seura ei sopinut vähimmässäkään määrin hänen tyttärelleen, mutta kaikesta huolimatta hän ei kyennyt tekemään ratkaisevaa päätöstä. Puhellessaan tälle hentoiselle vieraalleen hänen äänensä kadotti usein metallisen käskevyytensä, niin että hän joutui itsekin suuresti hämilleen, joko nyt sitten muut. Vain puhuteltu itse näytti pitävän asiaa luonnollisena – niinkuin hän ilmeisesti piti kaikkea täällä maan päällä tapahtuvaa.
Tästä alituisesti uusiutuvasta kahnauksesta johtui, että ystävykset tapasivat toisensa mieluummin Siskon kotona. Siellä he saivat olla vapaita. Monikaan silmäpari ei kiinnittänyt punnitsevaa katsettaan heidän useinkin varsin lapsekkaisiin puuhailuihinsa. Artturikin askarteli enimmäkseen omissa töissään. Mutta jolloinkin hän kuitenkin syventyi tarkkailemaan heidän kepsehtimistään huvitetuin ilmein, ikään kuin he olisivat olleet leikkiviä pentupahasia, ja hän itse suuri, omanarvontuntoinen paimen.
Kotinsa ulkopuolella Eevasta tuli hetkeksi uusi ihminen. Hän rupatteli vilkkaasti ihastellen monenmoista: taloa, peltoja, metsiä, taivasta ja nauraen sydämellisesti, että hänen huulensa avautuivat yhtyäkseen yhdessä hampaiden kanssa samaan häikäisevään väriloistoon. Ilmestyipä tuo pieni hyppelehtivä kuoppanenkin, joka oli niinkuin valoista ja varjoista kokoonpantu, tuokioksi hänen pulleaan poskeensa. Hänestä tuli sanalla sanoen suorastaan ihastuttava.
"Tuskin enää tunnen sinua!" Sisko huudahti ihmetellen.
Tällöin Eeva odottamatta mykistyi; hänen silmiinsä tuli jotakin rauhattomasti pälyilevää, ja vähitellen ne vetäytyivät synkkään pilveen. Hänen kasvolihaksensa kiristyivät, ja tuo mehukas suu, joka oli niinkuin juuri puhjennut, vielä kosteuttaan kiiltävä kukka, jäykistyi tuskalliseen pinnistykseen. "En tiedä, mikä minuun meni", hän sanoi ääntään pidätellen.
Usein iltaisin Sisko huomasi Eevan nyyhkivän. "Mikä, mikä sinuun tuli?" Sisko kyseli epätoivoissaan puhellen lohduttavasti. "Ei minun mikään, jätä minut rauhaan", voihki Eeva vain vastaukseksi ja itki yhä. Siihen he molemmat vihdoin tyytyivät.
Näillä retkillä Eeva oppi myöskin tuntemaan Siskon veljen Artturin. Tässä pojassa oli jotakin miltei pelottavaa. Tavallisesti hän kuljeskeli synkkänä ja allapäin. Eevasta tuntui, kuin olisi tämä aina miettinyt suuria ja salaperäisiä asioita, ja hän katseli poikaa kauhunsekaisella kunnioituksella¸ hänestä tämä kuului johonkin toiseen maailmaan, minne hän ei ikinä pääsisi, eikä tulisi milloinkaan yrittämäänkään. Artturin sanatkin olivat teräviä ja rohkeita. Hän ei näyttänyt häikäilevän mitään, eikä mikään ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän tiesi jo yhtä ja toista tästä käsittämättömästä olemisen myllystä.
Eeva tunsi itsensä hänen edessään kömpelöksi ja äärettömän avuttomaksi. Jolloinkin hän kauhuissaan kuvitteli, että hän itse olikin pelkkä ruumis, jota tuo toinen puntaroi silmillään ja leikkeli terävillä sanoillaan. Hämmennyksissään ei hän keksinyt mitä sanoa; hänen kielensä jäykistyi kitalakeen ja hänelle tuli voittamaton halu itkeä. Silloin Sisko tavallisesti pelasti hänet väliintulollaan. Ja nyt, kun heitä oli kolme, saattoi hänkin tuntea itsensä vapaammaksi. Nuo kaksi osasivat puhua erinomaisen hyvin, niin että hänellekin oli suoranainen nautinto kuunnella heitä. Tietämättään hänen poskensa alkoivat hehkua, hänen silmänsä loistivat hillittyä valoa, ja hänen huulensa raottuivat hiukkasen, niinkuin hän olisi ollut sanomaisillaan jotakin. Mutta yht´äkkiä hän kenties tunsikin kaulallaan Artturin pelottavan katseen, ja silloin hän aina omituisesti sävähti, niin että hänen ruumiinsakin vetäytyi ikään kuin suojelevaan kuoreen.
Toisinaan tuo synkkä nuorukainen sai odottamattomia vallattomuuden puuskia; hän irtaantui entisestä minästään mellastaen kokonaan uutena, arvaamattomana. Tällainen hetki lienee ollut silloinkin, kun hän heitteli sammakoita navetan katolle uudelleen ja uudelleen.
Eeva tiesi, että Artturi kirjoitteli joitakin juttuja, sanottiinpa niitä olleen lehdissäkin. Minkälaisia nämä tekeleet olivat, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, sillä hänen kotiinsa ei tullut muita lehtiä kuin "Herättäjä", "Kirkkokansan Äänenkannattaja" ja muuan maakunnallinen puoluelehti ynnä pitäjänlehti. Mielellään hän olisi niihin tutustunut, mutta Artturi ei maininnut niistä hänelle halaistua sanaa. Sitä vastoin hän tiesi, että poika luki niitä usein sisarelleen, ja tämä tieto katkeroitti häntä, koskapa se asetti hänet Siskon rinnalla ikään kuin alempaan luokkaan. Sen tähden hän ei milloinkaan vetänyt tämänkään kanssa Artturin mieliharrastuksia puheeksi, vaikka hän toivoikin, että tämä tekisi sen oma-aloitteisesti. Mutta Siskokin näytti karttelevan keskustelua veljestään. Artturi oli tulenarka alue, jota kumpainenkin kaarteli mahdollisimman kaukaa.
Näistä Artturin kirjallisista puuhailuista kai johtui, että Eevakin alkoi kiinnittää huomiota kaikkeen painettuun sanaan. Aluksi hän lainasi Siskolta silloin tällöin jonkin romaanikirjasen oppien piankin pitämään niistä, mutta kun hän ei uskaltanut näyttää niitä isälleen, oli niiden lukeminen perin vaikeaa, tuntuipa se hänestä suorastaan rikolliseltakin. Ahdistuksestaan huolimatta ei hän enää kyennyt vapautumaan kiusauksesta. Kirja toisensa jälkeen hautautui hänen tyynynsä alle, ja yömyöhälläkin, kun toiset jo nukkuivat, hän lueskeli niitä kynttilän lepattavassa valossa. Tässä salaisessa ahkeroimisessa oli sen synnillisen sivumaun ohessa jotakin kielletyn hedelmän viettelystä, ja hän harjoittikin sitä todellisella intohimolla, vaikkakin sydän kurkusta väristen. Saatuaan tiedon hänen lukuhalustaan Artturikin lainasi hänelle kirjojaan, ja nämä varsinkin Eeva luki sanasta sanaan, niin että hän osasi ne milteipä ulkoa. Artturin kirjat olivat useimmiten tieteellisluontoisia, joskus vaikeatajuisia, niin että Eeva vain vaivoin jaksoi niitä ymmärtää. Se, että Artturilla yleensä oli kirjoja käytettävissään, johtui hänen isästään, joka hukutti synkkyytensä yksinäisinä, unettomina öinään pitkälliseen vaellukseen kirjojen valtakuntaan.
Vähitellen kasvoi Eevan sieluun uusi, värikäs maailma, jota hän oli pakotettu salailemaan sekä itseltään että kotiväeltään. Tämä maailma oli ehtymättömän rikas ja salaperäinen, mutta toisinaan hän yht`äkkiä säikähti, sillä hän keksi siinä paljon tutkimattomia pimeyksiä, joidenka hämyiseen syliin hän ei rohjennut jalallaan astua. Usein hänestä myös tuntui, että hän oli luisumassa rikollisille, pelottaville poluille, ja silloin hän aina kaipasi entistä pientä maailmaansa, jossa oli ollut niin hyvä ja turvallinen liikkua. Mutta ei; hän oli jo astunut sen suojaavasta hämäryydestä ulos avaran taivaan alle, missä puskivat tuulet ja löivät kirkkaat salamat, eikä hän kyennyt enää unohtamaan tätä näkyä. Lapsuuden maailma oli siro, hohtava näkinkenkä, jota hän käänteli ihastellen käsissään, mutta joka oli niin pienen pieni, ettei hän saattanut enää edes kuvitella mahtuvansa sen sisään. Hädissään hän hapuili taivaan puoleen. Turhaan; kukaan ei kuullut hänen ääntään – sillä hänen lapsuutensa Jumala oli poissa:.. Kauhistuneena hän totesi sielunsa tilan, mutta hänen oli oli kätkettävä pelko sydämeensä.
Näillä retkillään ystävänsä luokse kasvoi Eevasta vähitellen nainen. Hennot aavistelmat virisivät hänessä; oudot kuiskeet, jopa hämmentävät tuntemuksetkin järkyttivät hänen ruumiinsa rauhan ja saivat hänet säikkymään, ja ruumiillista kosketusta hän suorastaan kammosi. Tuon tuostakin Sisko raivostutti hänet alituisilla karkeuksillaan... Hänen ruumiinsa oli arka, puhkeamaisillaan oleva nuppu: pienikin kosketus teki siihen kipeää.
Näihin aikoihin hän alkoi harventaa käyntejään naapurissa, ja huomaamatta ne loppuivat kokonaan. Sisko miltei arvasi, mikä siihen oli syynä: heistä oli kehittynyt täysiä yksilöitä.
Eevan kotiväki huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen kasvu- ja muuntumistapahtumansa, mutta kaikki se mitä tapahtui hänen sisäisessä elämässään, jäi heiltä ainakin pääkohdissaan tietymättömiin.
Eevan ruumiillinenkin kehkeytyminen oli kyllä varsin huomattava. Tuosta typykkämäisestä, lihavasta tytöntylleröstä venähti nyt yht`äkkiä solakka, pyöreämuotoinen nainen, tosin kooltaan vähäinen, mutta jäseniltään sitä kukkeampi. Vikkelänä hän liikehti askareissaan, ja kaikki ne, jotka muistivat hänen entisen muotonsa levittivät silmänsä hämmästyksestä selälleen hänet ensi kerran nähdessään. Eikä Eeva itsekään voinut olla yllättymättä. Olihan hän vuosikausia kantanut salaista tuskaa oman lylleröisen olemuksensa johdosta. Kademielin hän oli vilkunut jokaista solakkaa naishahmoa – mutta nyt hänelle itselleen olikin tapahtunut ihme.
Tätä muutosta hän oli odottanut kenties enempi kuin mitään muuta - tietenkin omaa maallismielistä ajatuskulkuaan tuomiten. Rippikouluaikana oli hänelle sanottu: "Nyt pian sinäkin venähdät", mutta ei; sitten oli hänelle sanottu: "Odotahan vielä vuosi niin näet" – mutta vuoden kuluttua oli hän huomannut olevansa sama pieni taaperoinen kuin aina ennenkin. Niin hän oli odottanut päivästä toiseen... ja alakuloisuus oli jo vallannut hänet.
Etusivu
